Erään Pertti Lindemanin lyhyt tarina, julkaistu Pertti Lindemanin luvalla 7.6.2017

”Tänään tulee kuluneeksi 20-vuotta, kun saavuin ensimmäisen kerran Tarttoon. Tässä pätkä historiaani, kun en saanut vuokrattua asuntoa Suomesta ja Sotkamon kunta kieltäytyi avun antamisesta. Toukokuussa 1997 lähetin avunpyyntöni kunnan hallitukselle ja valtuustolle, jossa pyysin kuntaa vuokraamaan minulle asunnon, kun luottotiedottomana en sitä saanut omissa nimissä vuokrattua. Pyysin kuntaa vuokraamaan asunnon ja minä olisin sen vuokrannut kunnalta ja maksanut vuokran sairauspäivärahastani. Elämäni oli silloin katkolla.

”Kohtalo puuttui kuitenkin peliin. Helsinkiläinen ystäväni Jouko Kiiskinen pyysi minut oluelle Kappelin terassille Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6.1997. Jouko itse oli ollut kolmella YK:n ulkomaan komennuksella. Jouko kertoi minulle lähtevänsä ystävänsä Joni Laaksosen kanssa Eestiin. Tallinnaan ensin yöksi ja sieltä edelleen Tarttoon. Jouko alkoi houkuttelemaan minua mukaansa. Kerroin, ettei minulla ole paljon rahaa, joten Jouko tarjosi petipaikkaa heidän hotellihuoneessaan, joten majoituksesta ei tarvitse maksaa mitään. Laskin rahani ja totesin, että yön Tallinnassa voin käydä, jos ei tarvitse hotellihuonetta maksaa.

Lähdimme aamulaivalla Tallinnaan 6.6.1997. Olimme yön Tallinnassa ja aamulla Jouko ja Joni alkoivat houkuttelemaan minua edelleen Tarttoon. Totesin, etten voi lähteä, sillä minulla ei ole rahaa eikä vaihtovaatteita. He lupasivat tarjota minulle matkan Tarttoon ja majoituksen Tartossa. Emmin, sillä en halunnut olla vaivoiksi saati, että ystäväni maksavat kulujani. He kuitenkin sinnikkäästi olivat päättäneet viedä minut katsomaan Tarttoa. Niinpä suostuin ja lähdimme Tallinnasta junalla kohti Tarttoa. Matka oli vain 185km, mutta junamatka kesti lähes viisi tuntia. Vaunuissa oli puupenkit ja vaunut hyppivät ja kolisivat. Matkaeväänä oli kaksi kappaletta oluttölkkejä.

Saavuin vihdoin Tarttoon ensimmäistä kertaa 7.6.1997 ja yövyimme Ammattikoulun oppilasasuntolassa, joka oli kesällä retkeilymajana. Joni oli käynyt jo Tartossa ensimmäisen kerran vuonna 1988, jolloin aiemmin suljettuna ollut kaupunki avattiin vierailijoille. Joni oli ollut perustamassa Tarttoon lasten turvakotia. Ihastuin heti kauniiseen Tarton kaupunkiin. Joka puolella kaupunkia meidät otettiin ystävällisesti vastaan menimme sitten minne tahansa. Aloin silloin mielessäni pohtimaan itsemurhan vaihtoehtona maanpakolaisuutta Eestin Tartossa. Jos olin valmis lopettamaan elämäni oman käden kautta, niin tuskin olisi sen hirveämpää vaihtaa maata? Olimme kolme yötä Tartossa ja lähdimme takaisin Helsinkiin.”

 

Aiheeseen liittyvää:

 

Categories: Yleinen